Pelinäyte
Aug 30, 2017 8:40:27 GMT
Post by Wolga on Aug 30, 2017 8:40:27 GMT
Kaupungissa järjestetään suuret juhlat. Hahmosi on joutunut/päättänyt auttaa koristelussa tai ohjelmassa.
Kirjoita siitä minkälaiset ovat hahmosi tuntemukset ja mitä hän tekee.
Syksyn sadonkorjuun juhla, se jossa jo isovanhemmat olivat pieninä ilakoineet kojujen ja ihmisten seassa. Tuoksuja, naurua, laulua, muutaman päivän ajan maailma tuntui unohtaneen kaikki hankaluutensa ja yksilöt unohtivat murheensa viettääkseen lyhyen tovin nauttien karnevaalimaisesta tunnelmasta. Kenelläkään ei ollut kiire kotiin, jokainen halusi kokea tämän maanpäällisen palan taivaasta. Jolene seisoi lapsilauman keskellä, hymyili valoisaa hymyä ja katseli orpokodin äpäröiden innosta loistavia kasvoja. Ei hänelläkään ollut kiire minnekään, sillä hän todella nautti saadessaan imeä itseensä muuten niin usein alakuloisten lasten iloa ja ihmetystä. ”Neiti Ackerley?”, kuului pienen tytön innosta vapiseva ääni odottavien lasten joukosta ja Jolene laski vihertävien silmiensä katseen tuohon pellavapäiseen lapseen, kyykistyi tytön tasolle ja vastasi lapsen tiedusteluun odottavalla hiljaisuudella. Tyttö kertoi jännittävänsä, että takeltelisi sanoissaan heidän esityksensä aikana, Jolene hymähti lempeästi ja yritti peittää hienoisen huvittuneisuutensa sen alle. Lasten huolet olivat niin suuria ja todellisia, mutta erittäin hupsuja. Tälläkin orvolla tyttölapsella oli paljon suurempia huolia pienillä harteillaan, mutta silti juuri nyt tämä oli se joka oli pakko ilmaista ääneen. ”Kuule Beth, usko pois että minäkin takeltelen tuon tuosta! Se tekee meistä ihmisiä, joten älä huoli ei kukaan pahastu vaikka takeltelisitkin”, Jolene vakuutti soinnukkaalla äänellään, joka herätti lapsissa usein luottamusta – kai hänellä oli kyky puhua jokseenkin äitimäisesti.
Hän suoristi selkänsä ja juoksutti siroja sormiaan kupariin vivahtavan hiuspehkonsa läpi vastattuaan vielä muutamaan lasten mieliä askarruttaneeseen kysymykseen, yhtä hupsuihin kuin ensimmäinenkin ja silti niin tärkeisiin. Pian olisi heidän vuoronsa astua lavalle esittämään laulu, joka toivotti hyvästit kesälle ja toivotti tervetulleeksi syksyn. Laululla, tai sen esittämisellä, oli toinenkin syy kuin jatkaa perinteitä ja loruilla hyvää syksyä sillä kaikki hänen matkassaan olevat lapset tarvitsivat ottoperheen. Mikäpä muu olisi yhtä hyvä paikka näyttää kuinka suloisia orpoja nämä olivatkaan, osasivat laulaakin. ”Noniin lapsoset, tiedätte että minä olen teistä ylpeä kun uskallatte nousta tuonne ihmisten eteen, kaikki menee tosi hienosti. Ja minä seison teidän vieressänne koko laulun ajan. Muistakaa sitten lopuksi, pojat kumartaa ja tytöt niiaa”, samalla kun Jolene puhui kumartamisesta hän kumarsi ja kun puhui niiaamisesta, niiasi. Orvot nyökyttelivät ujoina, selvästi esiintymistä jännittäen. Ehkä hän olisi voinut kertoa lapsille kuinka tärkeä tämä esiintyminen voisi olla noiden tulevaisuuden vuoksi, mutta katsellessaan tusinaa orpoa kammattuine hiuksineen ja lapsekas jännitys kasvoillaan ei hän voinut ladata noille lisää paineita esiintymisen onnistumisesta.
Pian he harppoivat lavalle, hän johti pari jonoon järjestynyttä lapsikatrasta jotka asettuivat lavalle päästyään harjoitusten mukaisesti kahteen siistiin riviin – pisimmät taakse, lyhyimmät eteen. Hän itse istuutui pianon ääreen ja aloitti tuttujen sävelien soittamisen, muutama sointu vielä ja sitten olisi lasten aika aloittaa. Eikä hän olisi voinut olla ylpeämpi orvoistaan, kun nuo aloittivat laulunsa. Muutamat ensimmäiset nuotit laulettiin hiljaa ja arasti, mutta pian kuoro rohkaistui ja laulu raikui heleänä, iloisena. Tietysti siitä kuuli, että kyseessä oli lapset sillä eihän laulu nyt aina osunut aivan nuottiinsa, mutta lasten riemu siitä välittyi. Jolene hymyili pianoa soittaessaan, sydämensä täyttyi lämmöstä ja odotuksesta – kukapa ei voisi olla rakastumatta näihin lapsiin? Soittaessaan hän hyräili.
Esitys oli ohi yhtä nopeasti kuin alkoikin, yleisö taputti ja noustuaan penkistään Jolene saattoi nähdä yleisön hymyilevät kasvot. ”Ja nyt”, hän muodosti sanat ääneti huulillaan ja taipui niiaukseen, esimerkkinä lapsijoukolleen. ”Nämä ihanat esiintyjät te löydätte Warrickin orpokodista, tervetuloa tapaamaan meitä”, Jolene vielä korotti ääntään lavalla, hymyili niin herttaisesti ja kutsuvasti kuin osasi. Kääntyi sitten orpojensa puoleen ja tarttui lähimpiä käsistä ohjaten koko joukon pois lavalta, takaisin katseiden suojaan. ”Te olitte mahtavia”, nainen hihkaisi ja laskeutui polvilleen kostean kylmään maahan, levitti kätensä ja halasi sitä epämääräistä lapsiläjää joka tunkeutui hänen syliinsä.
Vastaus kysymykseen
[Vastaus piilotettu]
Kirjoita siitä minkälaiset ovat hahmosi tuntemukset ja mitä hän tekee.
Syksyn sadonkorjuun juhla, se jossa jo isovanhemmat olivat pieninä ilakoineet kojujen ja ihmisten seassa. Tuoksuja, naurua, laulua, muutaman päivän ajan maailma tuntui unohtaneen kaikki hankaluutensa ja yksilöt unohtivat murheensa viettääkseen lyhyen tovin nauttien karnevaalimaisesta tunnelmasta. Kenelläkään ei ollut kiire kotiin, jokainen halusi kokea tämän maanpäällisen palan taivaasta. Jolene seisoi lapsilauman keskellä, hymyili valoisaa hymyä ja katseli orpokodin äpäröiden innosta loistavia kasvoja. Ei hänelläkään ollut kiire minnekään, sillä hän todella nautti saadessaan imeä itseensä muuten niin usein alakuloisten lasten iloa ja ihmetystä. ”Neiti Ackerley?”, kuului pienen tytön innosta vapiseva ääni odottavien lasten joukosta ja Jolene laski vihertävien silmiensä katseen tuohon pellavapäiseen lapseen, kyykistyi tytön tasolle ja vastasi lapsen tiedusteluun odottavalla hiljaisuudella. Tyttö kertoi jännittävänsä, että takeltelisi sanoissaan heidän esityksensä aikana, Jolene hymähti lempeästi ja yritti peittää hienoisen huvittuneisuutensa sen alle. Lasten huolet olivat niin suuria ja todellisia, mutta erittäin hupsuja. Tälläkin orvolla tyttölapsella oli paljon suurempia huolia pienillä harteillaan, mutta silti juuri nyt tämä oli se joka oli pakko ilmaista ääneen. ”Kuule Beth, usko pois että minäkin takeltelen tuon tuosta! Se tekee meistä ihmisiä, joten älä huoli ei kukaan pahastu vaikka takeltelisitkin”, Jolene vakuutti soinnukkaalla äänellään, joka herätti lapsissa usein luottamusta – kai hänellä oli kyky puhua jokseenkin äitimäisesti.
Hän suoristi selkänsä ja juoksutti siroja sormiaan kupariin vivahtavan hiuspehkonsa läpi vastattuaan vielä muutamaan lasten mieliä askarruttaneeseen kysymykseen, yhtä hupsuihin kuin ensimmäinenkin ja silti niin tärkeisiin. Pian olisi heidän vuoronsa astua lavalle esittämään laulu, joka toivotti hyvästit kesälle ja toivotti tervetulleeksi syksyn. Laululla, tai sen esittämisellä, oli toinenkin syy kuin jatkaa perinteitä ja loruilla hyvää syksyä sillä kaikki hänen matkassaan olevat lapset tarvitsivat ottoperheen. Mikäpä muu olisi yhtä hyvä paikka näyttää kuinka suloisia orpoja nämä olivatkaan, osasivat laulaakin. ”Noniin lapsoset, tiedätte että minä olen teistä ylpeä kun uskallatte nousta tuonne ihmisten eteen, kaikki menee tosi hienosti. Ja minä seison teidän vieressänne koko laulun ajan. Muistakaa sitten lopuksi, pojat kumartaa ja tytöt niiaa”, samalla kun Jolene puhui kumartamisesta hän kumarsi ja kun puhui niiaamisesta, niiasi. Orvot nyökyttelivät ujoina, selvästi esiintymistä jännittäen. Ehkä hän olisi voinut kertoa lapsille kuinka tärkeä tämä esiintyminen voisi olla noiden tulevaisuuden vuoksi, mutta katsellessaan tusinaa orpoa kammattuine hiuksineen ja lapsekas jännitys kasvoillaan ei hän voinut ladata noille lisää paineita esiintymisen onnistumisesta.
Pian he harppoivat lavalle, hän johti pari jonoon järjestynyttä lapsikatrasta jotka asettuivat lavalle päästyään harjoitusten mukaisesti kahteen siistiin riviin – pisimmät taakse, lyhyimmät eteen. Hän itse istuutui pianon ääreen ja aloitti tuttujen sävelien soittamisen, muutama sointu vielä ja sitten olisi lasten aika aloittaa. Eikä hän olisi voinut olla ylpeämpi orvoistaan, kun nuo aloittivat laulunsa. Muutamat ensimmäiset nuotit laulettiin hiljaa ja arasti, mutta pian kuoro rohkaistui ja laulu raikui heleänä, iloisena. Tietysti siitä kuuli, että kyseessä oli lapset sillä eihän laulu nyt aina osunut aivan nuottiinsa, mutta lasten riemu siitä välittyi. Jolene hymyili pianoa soittaessaan, sydämensä täyttyi lämmöstä ja odotuksesta – kukapa ei voisi olla rakastumatta näihin lapsiin? Soittaessaan hän hyräili.
Esitys oli ohi yhtä nopeasti kuin alkoikin, yleisö taputti ja noustuaan penkistään Jolene saattoi nähdä yleisön hymyilevät kasvot. ”Ja nyt”, hän muodosti sanat ääneti huulillaan ja taipui niiaukseen, esimerkkinä lapsijoukolleen. ”Nämä ihanat esiintyjät te löydätte Warrickin orpokodista, tervetuloa tapaamaan meitä”, Jolene vielä korotti ääntään lavalla, hymyili niin herttaisesti ja kutsuvasti kuin osasi. Kääntyi sitten orpojensa puoleen ja tarttui lähimpiä käsistä ohjaten koko joukon pois lavalta, takaisin katseiden suojaan. ”Te olitte mahtavia”, nainen hihkaisi ja laskeutui polvilleen kostean kylmään maahan, levitti kätensä ja halasi sitä epämääräistä lapsiläjää joka tunkeutui hänen syliinsä.
Vastaus kysymykseen
[Vastaus piilotettu]