Pelinäyte
Aug 30, 2017 23:55:12 GMT
Post by Routa on Aug 30, 2017 23:55:12 GMT
” Hahmosi näkee kuinka eläinmuodossa oleva muodonmuuttaja varastaa jotain torilta.”
Harakat pitivät kaikesta kiiltävästä – se oli tunnettu fakta. Vähemmän tietoa sen sijaan oli siitä, mitä pulu yritti tehdä hopealla ja helmillä koristellulla rannerenkaalla. Itse asiassa, kukaan tuskin oli koskaan edes pohtinut asiaa, ja silti harmaankirjava lintu kipitti karkuun kallisarvoinen saalis nokassaan, väistellen ohikulkevia jalkoja ja käyttäen sekasortoista ihmisvirtaa hyväkseen piiloutuessaan hälinän sekaan.
Kaikilta muilta… paitsi Voltairelta.
Varkaus olisi saattanut jäädä huomaamatta, ellei demoni olisi iskenyt silmiään kojua ylläpitävään käsityöläiseen vain hetkeä aiemmin. Taitojaan yli kaksikymmentä vuotta harjoittanut nainen huokui ylpeyttä jokaisesta tekemästään korusta ja koristeesta, eikä syyttä; Voltaire olisi mieluusti tuhlannut dhruvansa näyttäviin kalvosinnappeihin tai kiiltäviin kengänsolkiin, mutta pidättäytyi kalliista impulssiostoksesta. Ylihinnoiteltuja käsitöitä enemmän hän kaipasi energiaa: viimeiset kymmenen päivää olivat kuluneet tuoretta lajitoveria mentoroidessa, eikä hän sinä aikana ollut juurikaan ehtinyt nauttimaan kuolevaisten tarjoamasta ravinnosta ja, hm, viihdykkeestä.
Erikoiseen saaliiseen kyntensä – tai tässä tapauksessa, nokkansa – iskenyt voro herpaannutti miehen huomion koruntekijästä ja sai tuon seuraamaan epäilyttävän älykkäästi käyttäytyvää eläintä katseellaan, pulun väistäessä kadulla kulkevia hevoskärryjä epätavanomaisella sivuaskeleella. Muodonmuuttaja. Ajatus tirpan seuraamisesta kävi ohikiitävän hetken ajan demonin mielessä, kunnes kivettyä katua pitkin viipottanut höyhenpeitteinen kleptomaani lehahti lentoon, ja ajatus merkityksettömästä ajojahdista osoittautui turhan vaivalloiseksi huviksi.
Lopulta Voltaire palautti huomionsa häntä katsomaan kääntyneeseen käsityöläiseen, nojautui kädellään yhteen kojua pystyssä pitävistä tolpista, ja sovitteli ihmiskasvoilleen vilpittömimmän hymyn, jonka hänen kaltaisensa synnin ruumiillistuma kykeni aikaansaamaan.
”Kerrassaan ensiluokkaista työtä”, demoni kehui huolettomaan sävyyn, omasta osaamisesta ja sitä seuraavasta itsevarmuudesta syntyvän omahyväisyyden suorastaan hohkatessa ihmisnaisesta. ”Joten kerrohan… Synnyitkö luonnostaan taitavana, vai teetkö jonkun mestarin ylpeäksi?”
Kyllä, tästä ateriasta hän nauttisi kyllikseen.
Mitä tapahtuu tuomitsemisessa?
[Vastaus piilotettu]
Harakat pitivät kaikesta kiiltävästä – se oli tunnettu fakta. Vähemmän tietoa sen sijaan oli siitä, mitä pulu yritti tehdä hopealla ja helmillä koristellulla rannerenkaalla. Itse asiassa, kukaan tuskin oli koskaan edes pohtinut asiaa, ja silti harmaankirjava lintu kipitti karkuun kallisarvoinen saalis nokassaan, väistellen ohikulkevia jalkoja ja käyttäen sekasortoista ihmisvirtaa hyväkseen piiloutuessaan hälinän sekaan.
Kaikilta muilta… paitsi Voltairelta.
Varkaus olisi saattanut jäädä huomaamatta, ellei demoni olisi iskenyt silmiään kojua ylläpitävään käsityöläiseen vain hetkeä aiemmin. Taitojaan yli kaksikymmentä vuotta harjoittanut nainen huokui ylpeyttä jokaisesta tekemästään korusta ja koristeesta, eikä syyttä; Voltaire olisi mieluusti tuhlannut dhruvansa näyttäviin kalvosinnappeihin tai kiiltäviin kengänsolkiin, mutta pidättäytyi kalliista impulssiostoksesta. Ylihinnoiteltuja käsitöitä enemmän hän kaipasi energiaa: viimeiset kymmenen päivää olivat kuluneet tuoretta lajitoveria mentoroidessa, eikä hän sinä aikana ollut juurikaan ehtinyt nauttimaan kuolevaisten tarjoamasta ravinnosta ja, hm, viihdykkeestä.
Erikoiseen saaliiseen kyntensä – tai tässä tapauksessa, nokkansa – iskenyt voro herpaannutti miehen huomion koruntekijästä ja sai tuon seuraamaan epäilyttävän älykkäästi käyttäytyvää eläintä katseellaan, pulun väistäessä kadulla kulkevia hevoskärryjä epätavanomaisella sivuaskeleella. Muodonmuuttaja. Ajatus tirpan seuraamisesta kävi ohikiitävän hetken ajan demonin mielessä, kunnes kivettyä katua pitkin viipottanut höyhenpeitteinen kleptomaani lehahti lentoon, ja ajatus merkityksettömästä ajojahdista osoittautui turhan vaivalloiseksi huviksi.
Lopulta Voltaire palautti huomionsa häntä katsomaan kääntyneeseen käsityöläiseen, nojautui kädellään yhteen kojua pystyssä pitävistä tolpista, ja sovitteli ihmiskasvoilleen vilpittömimmän hymyn, jonka hänen kaltaisensa synnin ruumiillistuma kykeni aikaansaamaan.
”Kerrassaan ensiluokkaista työtä”, demoni kehui huolettomaan sävyyn, omasta osaamisesta ja sitä seuraavasta itsevarmuudesta syntyvän omahyväisyyden suorastaan hohkatessa ihmisnaisesta. ”Joten kerrohan… Synnyitkö luonnostaan taitavana, vai teetkö jonkun mestarin ylpeäksi?”
Kyllä, tästä ateriasta hän nauttisi kyllikseen.
Mitä tapahtuu tuomitsemisessa?
[Vastaus piilotettu]