Pelinäyte
Oct 14, 2017 21:07:56 GMT
Post by RillaRalla on Oct 14, 2017 21:07:56 GMT
PELINÄYTE
Mitä metsä tai naapuri ei tarjonnut, löytyi torilta. Täti oli hokenut sitä niin kauan, kuin Marla vain saattoi muistaa ja vuosien saatossa se alkoi kuullostamaan aina vain enemmän tekosyyltä, kuin miltään muulta. Täti vältti kaupungin vilskettä, eikä tämä tosiaankaan tuhlannut vähäisiä dhruviaan itsensä hemmotteluun, mutta Marla tiesi tämän viihtyvän torilla. Sitä ei oltu sanottu ääneen, mutta tapa, miten tädin jo helposti kangistuvat sormet hipelöivät pieniä esineitä tai tarkka nenä haisteli kaukaa tuotuja yrttejä, kirvoitti ihan uudenlaista intoa jo vanhentuneeseen naiseen. Terävä kieli muuttui vieläkin terävämmäksi, kun hinnasta neuvoteltiin – olihan kaikki ihan liian kallista – ja tyytyväisyys täyttyvästä korista meni melkein ylpeydestä. Sitä täti ei kuitenkaan ollut, ylpeä. Oman arvonsa tunteva kylläkin.
Marla kuunteli sivukorvalla myyjättären kanssa käytyä väittelyä. Valmiit teesekoitukset eivät kuulemma vetäneet mitään vertoja itse tehdylle teelle, mutta kaipa sen väittelyn tarkoituksena oli saada ilmainen maistiainen kotiin vietäväksi. Illalla he voisivat istua pöydän ääreen ja yhdessä sivistyneesti haukkua, miten makujen suhde oli epätasainen ja kokonaisuus teennäinen. Marla piti teestä kuin teestä, mutta vielä enemmän hän piti tätinsä suusta tulevasta arvostelusta.
Sitä oli nyttenkin korvanjuuressa kuultavana, mutta hänen huomionsa oli karkailevalla tuulella. Liekö syy huonosti nukutussa yössä, mutta Marla ei jaksanut olla niin innoissaan torin tämän päiväisestä annista, eikä hänen tarvinnut teeskennellä muuta. Kotiin jääminen oli silti ollut huonompi vaihtoehto, kuin kävelylle lähteminen. Kohta pitäisi jättää täti kojun eteen yksin seisomaan, jotta hän itse voisi jaloitella. Ei tori nyt niin iso ollut, että he eksyisivät toisistaan, saati löytäisi itse takaisin kotiin. Ajatus nosti huvittuneen hymyn Marlan suupieliin, mutta se väistyi pian ihmetyksen tieltä. Kojujen kattoverhoilujen välillä loikki kömpelön oloinen orava, joka kantoi saalista mukanaan. Eikä mitä vain saalista, vaan kirkkaan keltaista sitruunaa. Mitä ihmettä se sillä?
Pakoon pyrkivää oravaa ei tarvinnut sen kauempaa ihmetellä. Kyseessä oli mitä ilmeisimmin muodonmuuttaja, ellei tällä oravalla ollut hyvin erikoislaatuinen maku. Vaikka sitruuna ei ollut siitä kalleimmasta päästä, taisi kyseessä ollu joku köyhempi yksilö? Etenkin, jos sitruunaa käytettiin lääkitsemiseen ja sitä kului sen takia paljon, ei näpistäminen tuntunut niin oudolta. Oravalla oli varmasti syynsä; tarpeeseen ottaminen oli ymmärrettävää, mutta tekikö se siitä yhtään sen hyväksyttävämpää? Marla löysi itsensä tunnustelemasta sisintään, mutta päätös oli helppo. Mitä ketään yksi sitruuna haittaisi? Sen tuoma ilo olisi varmasti suurempi, kuin harmi.
”Hah! Katso mitä minä sain”, kuului tädin voitonriemuinen ääni, kun hän astui oppilaansa vierelle läpikuultava nyytti käsissään. ”Tämän pitäisi vakuutta meidät maksamaan tästä jotakin. Voitko kuvitella? Tällainen vaivainen määrä jotain hedelmähuttua. Kovin on kuulemma aineksia käytetty, mutta lyödäänkö vetoa, että emme maista niistä puoliakaan. No, haistappa nyt.” Täti tunki nyyttiä hänen nenänsä alle ja vasta se sai huomion herpaantumaan pikku varkaasta. Nyytti tuoksui voimakkaalle, makealle, jollekin sellaiselle mikä laukaisisi päänsäryn. Marla kurtisti kulmiaan ja veti kasvonsa sivummalle. Reaktio oli mitä ilmeisimmin toivottu ja ainakaan tuoksun perusteella hän ei itse maksaisi mitään mokomasta. ”Katso”, hän ennätti jo sanoa toiveissaan näpistäjäoravan paljastaminen, mutta olento oli kerennyt kadota. Minne muka? Tätikin katseli hölmistyneenä oppilaansa katseen osoittamaan suuntaan, mutta ei ymmärtänyt yhtään mitä ihmeellistä siellä muka oli. Eikä siellä mitään ollutkaan. Marla henkäisi ja loihti kasvoilleen kevyen hymyn. Orava oli päässyt karkuun ja hyvä niin. ”Äh, ei enää mitään. Se kerkesi jo karata – ja älä sinä huoli, jos vaikka vahingossa haluatkin ostaa tuota jatkossa. Minä voin kilistellä kolikoita, jotta saat pitää oman pääsi.”
MITÄ TAPAHTUU TUOMITSEMISESSA?
[Vastaus piilotettu]
Mitä metsä tai naapuri ei tarjonnut, löytyi torilta. Täti oli hokenut sitä niin kauan, kuin Marla vain saattoi muistaa ja vuosien saatossa se alkoi kuullostamaan aina vain enemmän tekosyyltä, kuin miltään muulta. Täti vältti kaupungin vilskettä, eikä tämä tosiaankaan tuhlannut vähäisiä dhruviaan itsensä hemmotteluun, mutta Marla tiesi tämän viihtyvän torilla. Sitä ei oltu sanottu ääneen, mutta tapa, miten tädin jo helposti kangistuvat sormet hipelöivät pieniä esineitä tai tarkka nenä haisteli kaukaa tuotuja yrttejä, kirvoitti ihan uudenlaista intoa jo vanhentuneeseen naiseen. Terävä kieli muuttui vieläkin terävämmäksi, kun hinnasta neuvoteltiin – olihan kaikki ihan liian kallista – ja tyytyväisyys täyttyvästä korista meni melkein ylpeydestä. Sitä täti ei kuitenkaan ollut, ylpeä. Oman arvonsa tunteva kylläkin.
Marla kuunteli sivukorvalla myyjättären kanssa käytyä väittelyä. Valmiit teesekoitukset eivät kuulemma vetäneet mitään vertoja itse tehdylle teelle, mutta kaipa sen väittelyn tarkoituksena oli saada ilmainen maistiainen kotiin vietäväksi. Illalla he voisivat istua pöydän ääreen ja yhdessä sivistyneesti haukkua, miten makujen suhde oli epätasainen ja kokonaisuus teennäinen. Marla piti teestä kuin teestä, mutta vielä enemmän hän piti tätinsä suusta tulevasta arvostelusta.
Sitä oli nyttenkin korvanjuuressa kuultavana, mutta hänen huomionsa oli karkailevalla tuulella. Liekö syy huonosti nukutussa yössä, mutta Marla ei jaksanut olla niin innoissaan torin tämän päiväisestä annista, eikä hänen tarvinnut teeskennellä muuta. Kotiin jääminen oli silti ollut huonompi vaihtoehto, kuin kävelylle lähteminen. Kohta pitäisi jättää täti kojun eteen yksin seisomaan, jotta hän itse voisi jaloitella. Ei tori nyt niin iso ollut, että he eksyisivät toisistaan, saati löytäisi itse takaisin kotiin. Ajatus nosti huvittuneen hymyn Marlan suupieliin, mutta se väistyi pian ihmetyksen tieltä. Kojujen kattoverhoilujen välillä loikki kömpelön oloinen orava, joka kantoi saalista mukanaan. Eikä mitä vain saalista, vaan kirkkaan keltaista sitruunaa. Mitä ihmettä se sillä?
Pakoon pyrkivää oravaa ei tarvinnut sen kauempaa ihmetellä. Kyseessä oli mitä ilmeisimmin muodonmuuttaja, ellei tällä oravalla ollut hyvin erikoislaatuinen maku. Vaikka sitruuna ei ollut siitä kalleimmasta päästä, taisi kyseessä ollu joku köyhempi yksilö? Etenkin, jos sitruunaa käytettiin lääkitsemiseen ja sitä kului sen takia paljon, ei näpistäminen tuntunut niin oudolta. Oravalla oli varmasti syynsä; tarpeeseen ottaminen oli ymmärrettävää, mutta tekikö se siitä yhtään sen hyväksyttävämpää? Marla löysi itsensä tunnustelemasta sisintään, mutta päätös oli helppo. Mitä ketään yksi sitruuna haittaisi? Sen tuoma ilo olisi varmasti suurempi, kuin harmi.
”Hah! Katso mitä minä sain”, kuului tädin voitonriemuinen ääni, kun hän astui oppilaansa vierelle läpikuultava nyytti käsissään. ”Tämän pitäisi vakuutta meidät maksamaan tästä jotakin. Voitko kuvitella? Tällainen vaivainen määrä jotain hedelmähuttua. Kovin on kuulemma aineksia käytetty, mutta lyödäänkö vetoa, että emme maista niistä puoliakaan. No, haistappa nyt.” Täti tunki nyyttiä hänen nenänsä alle ja vasta se sai huomion herpaantumaan pikku varkaasta. Nyytti tuoksui voimakkaalle, makealle, jollekin sellaiselle mikä laukaisisi päänsäryn. Marla kurtisti kulmiaan ja veti kasvonsa sivummalle. Reaktio oli mitä ilmeisimmin toivottu ja ainakaan tuoksun perusteella hän ei itse maksaisi mitään mokomasta. ”Katso”, hän ennätti jo sanoa toiveissaan näpistäjäoravan paljastaminen, mutta olento oli kerennyt kadota. Minne muka? Tätikin katseli hölmistyneenä oppilaansa katseen osoittamaan suuntaan, mutta ei ymmärtänyt yhtään mitä ihmeellistä siellä muka oli. Eikä siellä mitään ollutkaan. Marla henkäisi ja loihti kasvoilleen kevyen hymyn. Orava oli päässyt karkuun ja hyvä niin. ”Äh, ei enää mitään. Se kerkesi jo karata – ja älä sinä huoli, jos vaikka vahingossa haluatkin ostaa tuota jatkossa. Minä voin kilistellä kolikoita, jotta saat pitää oman pääsi.”
MITÄ TAPAHTUU TUOMITSEMISESSA?
[Vastaus piilotettu]